Esko Orajärvi

 

 

Palaa tästä

Sukututkimuksessa eräs tavoite on tietää tutkittavien ihmisten todelliset nimet. Ne ovat osa todellisuutta siitä ympäristöstä, elinpiiristä, missä ihmiset asuivat ja elivät.

 

Usein on toivomuksena, jopa vaatimuksena, sukututkijoille esitetty, että nimet tulisi kirjoittaa sellaisina kuin ne esiintyvät asiakirjoissa.

Sukututkimuksia ei kuitenkaan laadita ensisijaisesti vanhojen kirjoitusasujen tallentamista varten vaan kuvaamaan omaa aikaansa, ja siksi niiden olisi heijastettava kertomaansa todellisuutta mahdollisimman hyvin - myös nimistön osalta. Tätä on pidettävä myös tieteellisenä vaatimuksena, ja se antaa sukututkijoille ja sukujulkaisujen laatijoille haasteita: myös nimistö olisi tunnettava. Muiden tutkijoiden - niin suku-, historian- kuin nimistöntutkijoiden hyödyksi koituvat kaikki ne tiedot, jotka annetaan mm. henkilön- ja paikannimien kirjoitusasustakin.

Sukututkimuksessani olen pyrkinyt käyttämään henkilöistä niitä todellisia nimiä, joilla heidät tunnettiin seudulla, kylillä ja kotona. Helppoa se ei suinkaan ole koska se edellyttää paneutumista nimistöön ja sen historiaan. Helpointa tässäkin olisi "ylittää aita matalimmasta kohtaa" ja kirjata nimet kuten ne asiakirjoissa esitettään. Historiallisen totuuden kannalta se olisi kuitenkin virhe.


Edellä kerrotun kaltainen toivomus tai vaatimus esitetään useinkin aikaisemmin yksikielisellä alueella, jossa myöhemmin on tapahtunut rajautuminen kahteen kielialueeseen, kuten Tornionjokilaaksossa. Tällöin onpa esitetty sellaistakin ratkaisua, että mikäli henkilö on Ruotsin kansalainen nimi tällöin kirjoitettaisiin kuten se on asiakirjoissa ja mikäli henkilö on suomalainen hänen nimensä tällöin voisi kirjoittaa suomenkieliseen asuun. Tässäkin tapauksessa on ymmärrettävä, että sukututkimuksessa ei ole myöskään kysymys kansallisuudesta vaan pyrkimyksestä kuvata henkilö- ja paikallishistoriankin osalta sitä historiallista todellisuutta, jota ihmiset ja yhteisöt elivät.


On myös niin, että sukututkimusta harrastavat kirjoittavat nimet siten kuin ne asiakirjoissa esiintyvät edes ajattelematta edellä kerrottuja periaatteita. Se on toisaalta myös helpoin tapa selvitä ”ongelmasta”. Saattaapa olla, että jotkut sukututkijat ajattelevat olevan "hienompaa" kirjoittaa sukuun kuuluvan esivanhemman nimi Kustaa Heikinpoika sijasta - Gustaf Henriksson tai Tehvo Mikonpoika sijasta Staffan Mickelsson. Todellisuudessa Kustaa on aina ollut Kustaa ja isä Heikki, samoin kuin Tehvo on ollut Tehvo ja isä Mikko. Jos sukututkimuksessa toisin kirjataan annetaan virheellinen kuva kohdehenkilöstä ja hänen suomenkielisestä taustastaan, asuinseudustaan ja elinpiiristään. Kuvitelkaamme tilanne, että olisi kyselty esim. jostain kylästä suomenkielisessä Tornionjokilaaksossa Staffan Mickelsson nimistä henkilöä paikallisilta asukkailta. Luulenpa ettei kukaan olisi häntä tunnistanut. He eivät olisi osanneet ajatella, että kyselijä etsii Tehvo Mikonpoikaa, joka todennäköisesti paremmin tunnettiin "Mikon Tehvona".

Henkilöhistoriassa tai lisätiedoissa voidaan kyllä ilmaista henkilöstä asiakirjoissa käytetty nimi. Se on jopa perusteltua silloin, kun nimen kirjoitusasu poikkeaa merkittävästi tuosta todellisesta henkilönimestä.

 

Sukututkimuksen tulisi pyrkiä kuvaamaan pelkkien nimiluetteloiden lisäksi sitä historiallista todellisuutta, joka tutkittavien esivanhempiemme elinpiirissä vallitsi. Siksi myös näissä sukututkimuksissa esiintyvien nimien on palveltava tätä samaa tarkoitusta ja ne tulisi esittää siinä muodossa ja asussa ja sillä kielellä jolla ne arkipäivässä ja käytännössä ovat olleet.

Tämä asettaa omat vaatimuksensa myös sukututkijalle, sukututkijan olisi tunnettava tutkimuksen ja tutkittavan aikakauden käytetty todellinen nimistö.

 

Tämä koskee erityisesti Ruotsin ja Suomen suomenkielistä Tornionjokilaaksoa sen asutusta tutkittaessa. Pyrkimyksenä tulisi olla, että myös sukututkimuksessa käytetty nimistö kuvaisi sitä todellisuutta mikä nykyisen rajajoen molemmin puolin vallitsi sen alueella aina 1900-luvun alkuun ja arkipäivän puhekielessä pitempäänkin. Periaatteena tulisi olla, että suomenkielisen asutuksen henkilönimet kirjoitetaan todellisuutta vastaavasti suomen kielellä.
Mikäli kyseessä on ruotsinkielinen henkilö, silloin on tietenkin syytä kirjata henkilön nimi ruotsiksi kuten se asiakirjoissa esiintyy. Esim. pohjoisen kaivostoiminnan alkaessa 1600-luvulla tuli tänne runsaasti ammattimiehiä eteläisestä Ruotsista ja jopa Saksasta ja Valloniasta. Näidenkin osalta on syytä siirtyä käyttämään suomalaista nimeä siinä vaiheessa, kun on selvää, että "maahanmuuttajat" ovat mukautuneet ja sopeutuneet suomalaisasutukseen ja suomalaistuneet perheineen.
Sopeuduttaessa kävi niin kuin Samuli Paulaharju kirjassaan Kiveliöitten kansaa kuvaa. Seuraavien tänne muuttaneiden sukupolvien täytyi tunnustaa, että emmä met ruottia ossaakhaan. Seppien ja kaivosmiesten suvut olivat hukkuneet kiveliöitten suuriin suomalaismetsiin.


Nimien normaalistamisen tarve johtuu osin siitä, että asiakirjat laadittiin keskushallintoa varten enimmäkseen ruotsiksi tai latinaksi ja Karjalassa myös venäjäksi. Nimiä kirjoitettiin joskus myös ranskalaiseen tai saksalaiseen asuun. Asiakirjojen kieli on vääristänyt nimimuotoja. Myös näiden kielten vanha oikeinkirjoitus oli horjuvaa. Jos nimet esiintyivät satunnaisesti suomeksi, ei kirjoitusasu silloinkaan vastannut nykyistä kirjaamistapaa. Aikojen saatossa nimien kirjaamistapa vaihteli. Kirjuri saattoi kirjoittaa - Ersson, Ericksson, Eriksson - Karl, Carl - Joseph, Josef - Henrik, Hindrik, jne. Hyvä esimerkki nimen erilaisista kirjaamistavoista on Pellon Kyllin talon nimen erilaiset variaatiot; Kijllo, Kilo, Kyllo, Killo, Kylli. Kirjoitettiimpa esim. Orajärvi myös muotoon Orajerfvi tai Årajerfi. Nämä muutamat esimerkit kirjaamistapojen vaihteluista.

Kun asiakirjat laadittiin keskushallinnolta saatujen ohjeiden ja kaavojen mukaisesti, kirjureille ja papeille opetettiin tavat kirjata suomalaisten nimet paitsi hallinnon vaatimalla kielellä myös siinä muodossa ja järjestyksessä, kuin asiakirjat ja kieli edellyttivät. Tästä johtuvat mm. suomenkieliselle käytännölle vieraat patronyymit asiakirjoissa etunimen jälkeen.

Kun esim. pappi kastetilaisuudessa kysyi vanhemmilta lapsen nimeä ja vanhemmat kertoivat, että lapsen nimi olisi Antti, Pekka tai vaikkapa Kalle, niin kirjuri ohjeiden mukaisesti kirjasi Anders, Pehr ja Karl. Todellisuudessa nämä kastetut olivat kuitenkin koko elinaikansa Antti, Pekka ja Kalle. Samoin myös isännimien eli patronyymien suhteen vaikka niiden käyttö arkipäivässä ei ollutkaan tavallista.

Suomen puoleisessa Tornionjokilaaksossa käytäntöä noudatettiin aina 1800-luvun puolivälin tienoille. Ruotsin puoleisen jokilaakson osalta pitempäänkin ja tältä osin onkin ongelmallista, se mikä voidaan katsoa ”oikeaksi” ajankohdaksi, milloin nimien suhteen olisi siirryttävä käyttämään asiakirjoissa olevaa nimistöä.

 

Nimien osalta on siis tärkeää erottaa itse käytetty nimi ja nimen asiakirjaan viety kirjoitusasu. Ne ovat kaksi eri asiaa.


Sukututkimuksessa talojen nimet kertovatkin usein tuon, mikä oli henkilön todellinen käytetty nimi, kirjurin asiakirjaan merkitsemän nimen sijasta.
Taloja jaettaessa tai lohkottaessa ei enää ollut tuota vastaavaa ohjeistusta, kuten rippikirjan pitäjällä oli. Ja tietenkin oli jo kyse erilaisesta erimerkityksellisestä nimestä kuin henkilönimen osalta. Periaatteessahan muodostettavan talon tai tilan nimen lähtökohtana eli nimen perustana saattoi olla mikä tahansa sopiva nimi. Nimi saattoi kuvata läheistä paikkaa tai talon sijaintia. Usein nimi tilalle tai talolle annettiin isännän nimen mukaan. Tämä nimen antaminen isännän nimen mukaan onkin erinomainen todiste siitä mikä oli henkilön todellinen nimi käytännössä ja arkipäivässä. Isännän nimi saattoi olla esim. rippikirjassa Josef, mutta talon nimeksi tuli Juuso, isännän todellisen nimen mukaan. Jöns Andersson, joka todellisuudessa oli Juntti Antinpoika, saattoi antaa talolleen nimeksi Antinjuntti, Henrikin (Heikin) talosta tuli Heikkilä. Perin (Pekka) talosta tuli Pekka tai Pekkala. Thomas (Tuomas) antoi talolleen myös nimekseen Tuomas tai Rantatuomas tai Mäkituomas sijainnin mukaan. Daniel (Taneli) oli nimi, josta usein käytettiin kutsuttaessa muotoa Tane, Tano ja talo sai nimen Tano. Dynits (Tyni) vanhasta suomalaisesta etunimestä Tyni tuli myös usein talon nimi. Näitä esimerkkejä on lukemattomia kertomassa siitä miten nimien kirjoittamisasu ja henkilön todellinen nimi poikkesivat enemmän tai vähemmän toisistaan. En muista yhtään tapausta, jossa nimi talolle olisi annettu esim. rippikirjassa esiintyneen nimen mukaisesti.

 

Arkielämässähän ihmiset kutsuivat toisiaan tavallisesti etunimellä tai sen jollain muunnoksella, kutsumanimellä. Jos oli tarvetta erotella henkilö muista samannimisistä tai antaa muusta syystä tarkempi yksilöinti, puhuttiin talonnimien avulla Vaaran Kallesta tai Pietilän Paavosta tai sukulaissuhdetta tähdentäen isän mukaan Antin Matista tai Aapon Tiltasta.


Aivan oma ryhmänsä ovat nuo ruotusotilaiden nimet, jotka saattoivat olla käytössä sen aikaa kun mies palveli ruotusotilaana ja palautui entiseksi stilaan vapauduttua ruodusta. Toisilla nimi vakiintui myöhemmin pysyväksi ja on yhä tänä päivänä suvun sukunimenä.

 

Nimivaranto oli vanhempina aikakausina suppeampi verrattaessa tämän päivän nimien runsauteen ja synnytettyihin eri variaatioihin. Nimistä voitiin murteessa käyttää erilaisia muunnoksia. Osa nimistöstä on kuitenkin aikojen saatossa jäänyt pois käytöstä. Nämä nimet saattavat muodostaa oman tulkintaongelmansa. Esimerkkinä tästä voisi ottaa vuosisatoja käytetyn nimen, jonka kirjurit kirjasivat muodossa – Jöns. Käytännössä kielialueelle vieras kirjurinimi on suomennettu – Juntti, Jonne, Juho. Itse olen käyttänyt muotoa Juntti. Nimi on vanha suomalainen, nyt jo käytöstä poistunut etunimi, mutta entisaikaan täällä suhteellisen yleisesti käytetty.

Talon nimiä ja niiden pohjalta syntyneitä sukunimiä tutkimalla voidaan osoittaa, että nyt jo vieraalta kuulostava Juntti, on ollut käytössä täällä. Alueelta löytyy talon- ja sukujen nimiä kuten Juntti, Junttila, Juntikka, Antinjuntti, Hannunjuntti.

Hannunjuntti nimen osalta voidaan johtaa seuraava kehityskulku.

Pellossa ensimmäinen talo Jolmanputaan pohjoispuolella oli Hannun talo, Hannu muodostui yhdestä kylän vanhimmista taloista Kylli eli Niva. Talon ensimmäisen isännän pojan poika, jonka kirjuri kirjasi, oli Jöns Nilsson Hannu. Jönsin isännöimää osaa Hannun talosta kutsuttiin nimellä Hannunjuntti. On siis pääteltävissä, että Jönsin todellinen nimi oli Juntti ja tästä on johdettavissa, että kyseessä oli Hannun talon poika nimeltä Juntti ja tästä hänen talonsa nimeksi tuli Hannunjuntti. Vastaavasti Juntin veljen Mikon talosta tuli Hannunmikko.

 

 

Katso miten nimestä johdetut sukunimet ja talon nimet on johdettu

Palaa tästä